HOKUTORYU JU-JUTSU HJJ
Hokutoryun, -Pohjoisen tähden- -tyylisuunnan on kehittänyt Soke Auvo Niiniketo, joka on merkittävä vaikuttaja Suomen turvallisuusalojen koulutuksissa ja kansainvälisesti arvostettu kamppailukouluttaja.
Tyylisuunnan tunnus on punainen kärjellään seisova kolmio. Helsingin Ju-Jutsuklubilla harjoitteleminen alkoi vuonna 1977, josta tuli Suomen ensimmäinen ju-jutsuseura.
Hokutoryu on kehitetty länsimaiseen ajatteluun sopivaksi, kuitenkin säilyttäen ju-jutsun keskeiset periaatteet. Perustekniikoita ovat lyönnit ja potkut, heitot, lukot ja kuristukset sekä erilaiset vapautumis- ja kuljetustekniikat. Näiden lisäksi tärkeänä osana harjoitteluun kuuluvat ylemmissä vyöasteissa ottelut ja sovelletut kamppailuharjoitteet niin aseetonta kuin aseellista vastustajaa vastaan. Itsepuolustustaidon lisäksi Hokutoryu ju-jutsusta saa hyvän, monipuolisen ja haastavan kuntoiluharrastuksen.
Hokutoryu ju-jutsuun on kehitetty erilliset sotilas- ja poliisi ju-jutsujärjestelmänsä, joissa on huomioitu nykyaikaisten aseiden käyttö apuvälineenä. Sotilas- ja poliisi ju-jutsua opetetaan viranomaisille useissa maissa.
Harjoittelu Peruskurssi antaa tekniset ja fyysiset valmiudet lajin harrastamiseen. Harjoituksissa tehdään tekniikkaharjoitusten lisäksi lihaskunto-, koordinaatio- ja kehonhallintaharjoitteita. Harjoittelu tapahtuu pääasiallisesti pareittain.
Leirit ja koulutukset Valtakunnallisia Hokutoryu -leirejä. Leirit ovat tarkoitettu kaikille vyöarvoille valkoisesta mustaan. Ulkomaisille leireille osallistuminen on myös mahdollista.
KICKBOXING / POTKUNYRKKEILY KB
Potkunyrkkeily eli kickboxing on kamppailulaji, Japanista 1959 lähtöisin. Sitä on kehitetty myös itsenäisesti Yhdysvalloissa. Alankomaihin laji levisi alun perin japanilaisessa muodossa, mutta alankomaalaisesta potkunyrkkeilystä kehittyi sittemmin oma lajinsa. Suomeen laji rantautui 1980-luvulla Auvo Niinikedon tuomana
• Suppeassa merkityksessä potkunyrkkeilyksi lasketaan vain lajit, joita virallisesti kutsutaan potkunyrkkeilyksi, kuten amerikkalainen potkunyrkkeily, hollantilainen potkunyrkkeily ja japanilainen potkunyrkkeily.
• Laajassa merkityksessä potkunyrkkeilyksi lasketaan yllämainittujen lisäksi kaikki pystyssä täydellä kontaktilla käytävät lajit joissa sekä lyönnit että potkut ovat sallittuja, kuten muay thai, kyokushin, lethwei, sanda ja savate.
Amerikkalainen potkunyrkkeily sai alkunsa 1970-luvulla, kun Yhdysvalloissa järjestettin kilpailut maan parhaiden karatekoiden ja yhden seuran parhaiden nyrkkeilijöiden välille. Ottelu käytiin nyrkkeilykehässä ja molempien lajien ottelijat saivat käyttää omien lajiensa tekniikoita. Nyrkkeilijät voittivat kaikki ottelut tyrmäyksellä. Tästä järjestäjät saivat idean kehittää uusi laji, jossa yhdistyvät nyrkkeilyn käsitekniikat ja karaten jalkatekniikat. Lajin nimi oli alussa Full Contact karate, mutta se muuttui heti pikimmin potkunyrkkeilyksi eli kickboxingiksi.
BRASILIALAINEN JUJUTSU BJJ
on brasilialaisten Carlos ja Hélio Gracien perinteisten japanilaisten jujutsu- ja judotekniikoiden pohjalta kehittämä kamppailu- ja itsepuolustuslaji. Brasilialainen jujutsu painottuu erilaisiin maassa käytäviin kamppailutekniikoihin. Ottelutilanteessa vastustaja pyritään viemään mahdollisimman pian maahan, jossa ottelu lopetetaan lukolla tai kuristuksella. Lukkopaini muistuttaa hyvin paljon Brasilialaista jujutsua, mutta siinä ei käytetä jujutsu-pukua, Gi.
Laji myös tunnetaan nimellä Gracie Jiu-jitsu, Gracien suvun mukaan nimettynä. Gracien suvun historia Brasiliassa alkoi, kun George Gracie muutti aikanaan Skotlannista Brasiliaan. Hänen poikansa Gastão oli poliitikko Brasiliassa 1900-luvun alussa. Gastãolla oli avustajanaan jujutsu- ja judomestari Mitsuo Maeda, joka opetti japanilaista ju-jutsua Gastãon pojalle Carlosille, joka taas opetti oppimansa veljilleen. Hélio Gracie, joka oli veljeksistä pienin ja kevyin, joutui kehittämään tekniikoita, koska ei saanut tekniikoita toimimaan isommille vastustajille. Näin alkoi kehittyä brasilialainen jujutsu, jonka pääkehittäjinä toimi Gracien perhe.
Brasilialainen jujutsu tuli maailmankuuluisaksi kun 1990-luvun puolivälissä Hélio Gracien poika, vain 84 kg painava Royce Gracie, voitti ylivoimaisesti kaikki vastustajansa ensimmäisessä, toisessa ja neljännessä Ultimate Fighting Championship-turnauksessa. Vaikka osa vastustajista oli huomattavasti häntä isokokoisempia, Roycen taktiikka oli pakottaa vastustajansa mattokamppailuun, ja saada heidät luovuttamaan joko kuristukseen tai lukkoon. Myös myöhemmin Brasilialaisen jujutsun edustajat ovat pärjänneet hyvin erilaisissa vapaaottelukilpailuissa. Toisaalta tilannetta on tasoittanut se, että muutkin, Gracieiden menestyksen nähtyään, ovat ruvenneet harjoittelemaan aiemmin aliarvioituja mattotekniikoita.
Suomessa ensikosketus lajiin saatiin vuonna 1997, kun Helsingin ju-jutsuklubilla järjestettiin viikonloppuleirejä Hokutoryu ju-jutsun harrastajille. Ohjaajina toimivat brasilialaiset Alexandre Paiva ja Roberto Mirenda sekä myöhemmin Fabio Gurgel.
MMA VAPAAOTTELU
eli Mixed Martial Arts (MMA) on yleisnimitys erilaisin säännöin kilpailtavalle täyskontakti-kamppailulajille, jossa on yhdistelty tekniikoita monista perinteisistä kamppailulajeista. Vapaaottelussa tavallista on, että säännöt sallivat monipuoliset pysty- ja mattotekniikat, iskut ja lukot. Ottelut käydään vapaaottelukehässä tai häkissä. Yleisesti ottaen selkein jako on amatööri- ja ammattilaisvapaaottelun välillä.
Nykyaikaisen vapaaottelun nousukausi länsimaissa alkoi 1990-luvun alussa. Varsinaisena kamppailumuotona länsimainen vapaaottelu on varsin nuori. 1990-luvun alussa kilpailuissa nähtiin edustajia useista eri kamppailulajeista aina sumopainista potkunyrkkeilyyn. Alkuvaiheissa erilaiset mattokamppailuun perustuvien lajien kuten brasilialaisen jujutsun, vapaapainin ja kreikkalais-roomalaisen painin sekä japanilaisten painimuotojen tekniikat osoittautuivat tehokkaimmiksi. Erityisesti ottelijat, jotka kykenivät tehokkaasti yhdistämään lyönti- ja potkutekniikan maahanvienteihin ja lukkoihin olivat ylivoimaisia. Sittemmin laji on muuttunut suuresti noista ajoista asiantuntemuksen ja tietotaidon lisääntyessä. enemmän kuin edeltäneen seitsemän sadan vuoden aikana. Nykyajan huippuvapaaottelijat eivät enää olekaan jonkin tietyn lajin harjoittajia, vaan tavoitteena on tehokkaimpien tekniikoiden hallitseminen sekä niiden tehokas yhdisteleminen.